Announcement! Muddy trails with golden tales now also in english!
English version is now released and ready to read! Just scroll down untill you see the end of the finnish version.Toiselle kierrokselle lähdettyäni oli ajatus luovuttamisesta voimakkaasti mielessä. Tunteet nousivat pintaan. Huomasin, että olin jo todella väsynyt. Lisäksi neljän tunnin yöunet ja vatsavaivat olivat syöneet voimavarani lähes olemattomiin. Vetisin silmin mietin, että nyt olisi vielä hotelli lähellä, jospa vain luovuttaisin. Onneksi sain vaihdettua ajatukset parempaan. "Miksi lopettaisin? Tänne asti tullut, ja luovuttaisin, vaikka jalat vie eteenpäin!" Päätin, että "nyt jalka, jalka, jalka".
Siispä jalkaa toisen eteen ja eteenpäin.
Matka eteni. Juoksin koko ajan ja kroppa alkoi lämmetä, väliaikahuollon ruoat alkoivat lämmittää kehoa ja mieltä ja tunsin, kuinka energiaa alkoi taas löytyä. "Jes taas mennään, hyvä fiilis, nyt eteenpäin!".
"--jos olisin eksynyt,
niin olisi hyvä syy keskeyttää."
Olin n. 45 km matkannut, kun oli aika juosta hiekkatiellä. Sitten tuli hetken aivopieru: "Hetkinen! Just olin tässä samalla tiellä!". Kyseinen pieni tienpätkä taitettiin kisassa neljään otteeseen. Aloin vaivautua ajatuksesta, että olenko juossut harhaan. Risteykseen tultuani otin puhelimen ja ajattelin, että soitan Nikolle, sillä jos olisin eksynyt, niin olisi hyvä syy keskeyttää. Ajatus ylimääräisistä kilometreistä ei juuri tässä vaiheessa hirveästi kiinnostanut.
Juuri kun sain puhelimen käteeni, tuli yksi juoksijoista rinnalleni kuin tilauksesta. Välittömästi kysyin, että onko tämä oikea reitti. "On on, tästä vaan ja kohta käännytään oikealle metsään." Mikä helpotus! Hän näytti paljon energisemmältä kuin minä, mutta siitä huolimatta päätti matkata ainakin hetken kanssani.
Aamun navakka tuuli ja pienet sateet olivat vaihtuneet auringonpaisteeseen. Tämähän lämmitti mieltä. Oli aika juosta lyhythihaisella. Näin taas mentiin seurassa eteenpäin. Kaveri totesi, että juostaan ihan rauhassa vaan ja ylämäet vaikka kävellen. Mahtavaa, ajattelin. Ei tarvitse juosta yksin, kun vielä 10 min sitten olin jo luovuttamassa.
Pian taas juostiin ja tahti oli ihan kelpo. Eteenpäin mentiin ja se oli tärkeintä. Ajattelin, että seuraavaksi sitten Kiviniemi, ja 60 km etappi lähestyy, voiton puolella! PAAAU - ja hetkessä nurin. Ajatus oli karannut hetkeksi johonkin kauas linnunradalle. Niin nopeat reaktioajat oli väsyneenä, että vasta maassa tajusin, mitä oli tapahtunut. 360 astetta oman akselin ympäri ja sitä oltiin kyljellään kivikkossa. Kaveri pysähtyi kysymään, että sattuiko. "Ei täs mitään, kaikki hyvin." Kun on tarpeeksi kännissä tai vaihtoehtoisesti hyvin väsynyt, niin on jalo taito kaatua riittäävän rennosti.
Matka jatkui. Heräsin ainakin hyvin. Kaveri lähti tässä vaiheessa omille teilleen. Mutta minäkin juoksin. Fiilis oli aika pysähtynyt, mutta muuten ok.
Ei pitkään mennyt, kun tulin Kiviniemeen ja vesistöylitykseen! Jostain syystä tuli välitön hyvänolon tunne ja huusin äänen sitä, kuinka ihanaa oli nähdä ihmisiä. Matkaa oli jo n. 60 km takana ja paljon vähemmän jäljellä. Kaivoin hieman suklaata itselleni ja muutaman palan annoin vesistöylityksen soutajille. Kiitokset vaihdettiin ja matka jatkui.
Ryläys, tuon sanan olin kuullut jo muutaman otteeseen. Oli siis aika rutistaa Ryläys viimeisen kerran ylös ja sitten alas. Jotenkin oli niin vahva tekemisen meininki päällä, etten sen suuremmin murehtinut jaksamistani. Polveni olivat ainoat, jotka olivat vaivaneet käytännössä koko toisen kierroksen. Hyvin mollivoittoista oli tunkkaaminen kohti Ryläystä, mutta en antanut sen häiritä, vaan nautin kauniista auringonpaisteesta vielä kun sitä riitti.
10 tuntia ja jotain näytti kello. Olihan tuota aikaa jo kulutettu. Ryläystä kohti tunkatessa aikaa kului ja aurinko alkoi laskea. Yksin sai kaikesta kauneudesta nauttia. Sitten alkoikin huolestuttaa, että eikö tämä nousu koskaan lopu. Tyhjästä taas joku metsäkauris (kanssakilpailija) sai minut kiinni. Vaihdettiin muutama lause. Kysyin, että joko se Ryläys joskus tulisi ja hän vastasi, että ihan kohta. Halusin vielä tietää, että ehtisikö metsästä ulos ennen pimeää. Hän oli reippain mielin sitä mieltä, että helposti. Kauris katosi, ja minä jatkoin tunkkaamistani. Hetkeä myöhemmin saavuin Ryläyksen huipulle. Olo oli mahtava, peräti euforinen! Hetkeksi pysähdyin katsomaan länteen putoavaa auringonlaskua. Täydellinen hetki olla ja nauttia hetkestä ja herkäksihän se veti tunteikkaan ihmisen.
Muutama kuva ja matka jatkui. Ainut video jonka jaksoin kuvata, oli jokin hetki myöhemmin, kun pääsin pahimmat Ryläyksen alamäet laskettua alas. Tässä tunnelmia n. 70 km kohdilta.
Matkaa oli taittunut n. 11 tuntia. Sitten tulinkin hyvällä juoksutahdilla videosta eteenpäin aina hiekkatielle asti tähän 30 km/72 km huoltopaikalle. Paikalla ei enään ollut huoltoväkeä, olihan kello jo aika paljon ja pimeys alkoi laskeutua.
Otin otsalampun juoksuliivin taskusta ja jatkoin matkaa hiekkatiellä otsavalon turvin. Hurmiossa juoksemani metsäpätkä hetkeä aikasemmin oli syönyt viimeiset voimanrippeeni. Mikään ei enään maistunut, ei geelit, eikä mitkään herkut. Kroppa alkoi olla aika valmis. Juoksu-kävely yhdistelmällä jatkoin hiekkatietä. Vettä sain pienissä erissä juotua, mikä myös aiheutti hetkittäin huonoa oloa. Oli vain pakko juoda, ettei keho sammu täysin. Matka meni tasasen tappavasti eteenpäin. En jaksannut oikein mitään miettiä. Automoodilla eteenpäin.
"Olin ehkä täysin pystyynkuollut,
mutta silti toiveikas."
Muutaman kilometrin etenemisen jälkeen näin hiekkatien reunassa kaksi otsalampulla varustettua kisan henkilökuntaa. Kahden naisen äänet kannustivat minua pimeyden keskellä. Se antoi voimia. Sain ajatukseni kulkemaan, liekö hyvä vai huono juttu. Kylmä tuli ja rantatielle vihdoin kurvattuani puin takin takaisin päälle. Lämpötila oli laskennut lähelle nollaa yön laskeutuessa Kolin päälle.
81 km takana, 5 km kyltti edessä ja mieli kääntyi taistelumoodiin."Pakko jaksaa, maalissa odottaa sauna, ruoka ja sitten nukkumaan." Muuta en oikein jaksanut ajatella. Toinen kyltti pian tämän jälkeen, kertoen käännöksestä metsään.
Oli aika tunkata viimeisen kerran valenousu ylös. Juoksemisesta ei uskaltanut edes haaveilla. Saavuin vihdoin satamaan. Viimeiset 2 km oli käsillä. Ja pelkkää nousua, ikuista nousua. Ajatukset ruoasta, saunasta ja nukkumisesta olivat motivaattorini edelleen tässä vaiheessa. Nousin hitaasti, mutta varmasti. Olin ehkä täysin pystyynkuollut, mutta silti toiveikas. Nousun alussa saatoin katsoa kerran tai kaksi kellosta, että pitäis alle 14 h mennä. Aikaa oli vielä nousun alussa lähes 45 minuuttia 14 tunnin alitukseen.
Pian alkoi näkyä otsalamppumeri ja kuulua kannustavia ääniä. En uskonut tämän olevan pian ohi. Sitten kannustushuudot kantautuivat korviini: "Hyvä Kaitsu!"
Niko oli tullut rinnettä alas vastaan. Kun Niko huusi vierelläni, sain viimeisetkin höyryt irti pesästä ja jalat nousivat kuin italialaisilla sotilailla konsanaan. Aloin juosta raivoisasti kannustusen saattelemana maaliin. Vikat kurvit ja vielä telemark-alastulo viimeisillä voimilla maalin ajassa 14:41:54.
Romahdin istumaan, sain viltin niskaani ja itkunsekaiset tunteet nousivat pintaan. Painoin pääni hetkeksi alas ja annoin tunteiden vapaasti virrata. Kysyivät, että olenko kunnossa. Nostin peukalon merkiksi, että kunnossa ollaan. Otin hetken aikaa itselleni ja tunteilleni. Sitten juomista. UTTF-voittaja Miika tuli myös onnittelemaan ja juteltiin siinä niitä näitä. Olin voittanut itseni. Ylpeys ja onnellisuus vallitsi kauttaaltaan. Niko oli erittäin hienona eleenä säästänyt shampanjapullon korkkaamisen minun kunniaksi. Kysyin, että miksi hän ei ollut korkannut. "Keskeytin, tää on sulle", hän taisi vastata. Miehekäs halaus ja shampanjapullon korkkaus! Olin otettu. Huikka shampanjaa ja olikin jo aika lähteä hotellin saunaan lämmittelemään ja pesemään päivän aikana hankitut liat ja hiet.
Vahingoitta en toki selvinnyt kisasta. Ilmeisesti tässä kaatumisen yhteydessä nilkkani oli pyörähtänyt. Myöhemmin selvisi, että FTA-nivelside oli repeytynyt. Siitä ehkä myöhemmin lisää. Mitä itse juoksuun tulee, niin itselleni ei kyse niinkään ollut juoksemisesta, vaan ehkä jostain henkisemmästä. Opin itsestäni paljon ja fyysinen matka itsessään opetti nöyryyttä, kunnioitusta ja työn merkitystä minkä tahansa asian suhteen.
Jatkuuko ultrailu? Aivan varmasti! Sitä en tiedä milloin, mutta varmasti ilmoitan, kun sen päätöksen teen! Olen iloisempi, tyytyväisempi ja henkisesti paljon rikkaampi, eikä pelkästään juoksemisen suhteen!.
Kiitos jos jaksoit lukea loppuun asti.
Hyvää talvikautta kaikkille!
Ensi kertaan!
-------------------------------------------------
Marathon of Dangers 86km Part 1 & 2 (My very first ultra)
I'm gladly wellcoming you to my blog. First of all i want to apalogize, if my english output isn't grammatically correct. I'm not a native english speaker. Im self-taught, so my grammar or storytelling can be a bit dangling every now and then. Well, this is the short story of my first ultra run experience.
Runnin event was held between 2nd and 3rd of October in Finland, North-Karelia more specifically @ Koli National Park. The ultra distance was 86 km, roughly 54 miles (2 x 43 km/27 ml route). Start of the race was at 7 am. I slept around 4 hours. Nevertheless I felt great at the start. Race started on time and i decided to take it easy, because i didn't have any experience about ultra run, what so ever.
The beginning went great while chit-chatting with Laura (from Samba Runnin'). After an hour my stomach started its own life. Had to "visit the nature" almost every hour, but other than that i felt good. At the 17km mark there was a small water crossin' where race organizer rowed runners over the water cross section. Nature visits kept going, but i didn't dare to care. Then there was a, let's say the biggest ascend and most techinical section of the race course. Lets say it starts around 17km and the ascending lasts 'till you hit the 27 km / 17 mile mark and you face the top of the Ryläys danger (322 m m.a.s.l). After that you can pretty much slope down the trail. It slowly turning from techical trail into more runnable route. The view from top of the Ryläys really pays the effort. After some boardwalks and other amazing areas you run trought, there is few clicks before you come out from the forest and hit the dirt road around 30 km / 19 mile.
Well i ran this part of the race with two other runners who had same pace than i did, so it was nice to run not alone. Our pace was moderate or even "good". At the 30km service point my watch showed a bit over 4 hours time elapsed. The last 10km of the route is pretty much dirt road, of course not just flat, more rather hilly based road. Surely it helped me to push the pace up. So soon there i hit the so called harbour, the 40km/25mile mark. After that there is most steepest and longest direct ascend. Basically it was nothing but the climbing to the top of the Koli danger (340m~ m.a.s.l). Despite that the last ascend is technically easy, most of it i had to walk. At the same it was end of the first round. I managed to pull it in time of 5h51min and something.
Then was time to hit the so called 'dropbag'. Also race organizers served some hot meat soup and bread, with some juice and coffee, if asked. After a numerous visits aside from trail and a slightly too fast first round for me, i felt consumed and tired. But my appetite was good, as always. I ate three plates of soup, lots of oat bread and drank lot's of juice. And long race goes by without a cup of good coffee! Soon i started to shiver. Reason's was clearly lack of sleep, so called whirly stomach and tiredness. Well one last visit, this time a real toilet at the hotel. After that my stomach calm down, but then stupor hitted my hard and loud. I was freezin' and i bit shocked how i started to feel.
After a 25min pause or so, with a mixed emotions i hit the second round and trail all alone and the idea of quitting the race there was close let's say. But fast i managed to switch the fighthing mode on. I kept saying to myself "why come this far from home to collect DNF, if there is no real reason for it?". So i just kept runnin' and tried to make my body cooperate with me. Fortunately my shiverin' stopped after a few clicks and the food i ate startet to kick in and soon i felt amazingly good and strong. So i ran and passed some hikers, whom cheered me.
Some moment later i hit the small dirt road section, which you needed to run four times in this race, because how the route was built. Route was lie figure number 8, so thats why there was that same relocation four times. Yes yes i maybe the lack of sleep or something made me think, that i was digressed from the main route. Ignorance filled me, and i started to think that, "if im now off the main route, there would be a good reason to redeem my DNF'. I grabbed my phone and was going to call Niko, who unluckily had to end the race after first round (he had major issues, f.e intense vomit etc.
No time past, there came a co-runner next to me, so i asked him, that is this the right way to go. He said, "yes, just a while and we hit the forest on our right". I was so relieved. It was such a saving grace for me. I'm not really sure, what would have happened , if this co-runner would have not appear. Well then he decided to run with me, a while atleast. Pace was good once again on the trails. We chatted, it helped to distract me from the knee pains i started to suffer after the first round of the race. Also didn't need to think of any negative things. So the pace was ok'ish and i was just glad, that my legs worked and recognized that there was more km's behind easily than ahead...
BOOM! I felt over, quite badly! I was so tired, that i realized only after a was on the ground, that "Oopsy daisy". Well the guy i ran with, asked me if was ok. I replied "nothing big, lets continue" (*Datum, a week later i got diagnosis, that my right ankle's FTA-ligament had suffer a severe rupture. Maybe more info later on). Back racing... So despite all that the journey continued . Fellow runner disappeared from me.
I steamed on and soon i hit that water crossing second time. 60km/37miles behind. I felt joy and happiness. I treated myself with darkchockolate. After that it was last time to fight the "Ryläys" section. My will was strong, i felt focused and determined. I thought, that noneed to haste the pace, just make my own run. Latterly i can say it paid off. Ascend to Ryläys took me quite a time. The beutiful sunset kept me company. It was a stunning evening and i didn't even want to have any company. Well after a while a co-runner who passed me somewhere on the way to Ryläys danger. I briefly asked him, do i have enought time to get out from the forest before the dusk. He replied positively.
After Ryläys i managed to start running after a 10km period of nonrunnin so to speak. Man still i was full of enjoyment. I ran all the way to the 72km/45ml service point. Just before the dusk. I pulled my headlamp and it was time to run in dark just me and my light. At this point i realized that i was done.
I wasnt eating anymore, because my body had started to repel anykind of sustenance. I only could drink water, and even that made feel ill a bit. I continued pacing with run-walk compination on this road section. Temperature started decrease quitly close to 0'c degrees. And dusk turned into darkness. So tired that i didn't dare to think anything. All the energy had to be spared for the jellied body.
Finally after a long long time had passed by through my dying body and hollow mind i found myself at the harbor in time of 13 hour 15 min. I was noticed that it's really doable to finish just before 14 hours... Well it was time to fight and climb the last long ascend to finnishline.
Time passed by and i started to see lights on ppl's heads. I felt good, that finally this all was coming to end. And an enormous lifesaving trophy waited me at the end of the race. Niko had came down to the hill few hundred metres to wellcome me. I felt intensely sentimental (that's who i am!). From nowhere i found a power to run furiously last hundred metres all they way. All the friends chanted my name, and it felt more than i can describe! 13hours41min54secs was time for me.
And the first ultratrail was done! Niko saved his champagne bottle for me, cos he was forced to dnf. I asked him "why?, he said, i dont deserve this, so its for you". Almost cried, man. Manly hug and sip of champagne made the looong journey worthfull for sure! I saluted. UTTF-winner, Miika Lahtela also wellcomed me and gave me comforting comments about my race and all that. Race was over and was time to start to lick my physical wounds and hit the sauna at the Sokos Hotel Koli. Relaxin' sauna and ready served food was all i needed. Heh, brief summary became almost a full time story! I appreciate if you read the whole story. I definately gonna keep racing ultratrails, that's i can say allready. Can't promise, but most likely gonna post, if not all, but most of blogs also in english. I bow to you all. Have a good weekend and see you soon!
